Kuuro

Uhkasin lyödä nyrkillä sitä, joka tulee aurinkoni eteen, mutta se menikin pilveen. Minulle ehdotettiin kenkiä, mutta mielestäni nyrkki oli paljon kivempi. Onneksi se aurinko kerkesi lämmittää pienen hetken niin, että ne säteet jäi elämään kasvoille vielä hetkiksi. Ihmettelin omia lauseitani, teen sitä koko ajan ja pelkään. Joskus nautin, yleensä pelkään. Olen hirveän epävarma siitä, mitä teen ja sanon seuraavaksi. Tai siis olenko se minä, joka puhuu, yleensä en ole. Oikeastaan olen fuusioitunut itseni kanssa, minusta on tullut passiivinen kasa, joka pelkää itseään.

Kuitenkin ne hetket oli kivoja, tunsin sen hirveän stereotypisen onnellisuuden, jota kadehdin kaikissa muissa ihmisissä, jonkin verran vihaankin. Kuulemma irvistelen pelottavasti ihmisille, mielestäni hymyilin. Ei se haitannut.

Ennen auringon pilveentymistä keskusteltiin eilisestä kevätsateesta. Se oli vuoden ensimmäinen kevätsade, siinä oli se kevään maku, jota oon pitkään kaivannut. Se ei ollut talvinen vaan ihanan virkistävän keväinen. Muutkin oli kuulemma analysoineet sitä eilen. Itse en ollut päässyt niin pitkälle aivoituksissani. Parempi varmastikin niin, ehkä nautin siitä niin enemmän.

Pelottavaa, että se Venla, joka on oikeasti minä ja josta minä pidän, on kummajainen, hullu. Siihen olen pikkuhiljaa päätynyt, siihen omaan analyysiin. Ehkä tällaisten olisi oikeasti parempi olla pehmutetussa huoneessa, mutta täällä minä sätkin ja olen hetkittäin aika tyytyväinen siihen. Niin kuin tänään sen pilvisen hetken jälkeen. Tunsin varmaan sen auringon lämmöstä tulleen energian, koska jokin laittoi minut kävelemään nopeasti, hengästyinkin, läski. Perillä huomasin, että se kaunis sää olikin vaihtunut. Kuin oltaisiin ulkoilman kanssa vaihdettu rooleja. Se olisi ottanut minun raskaan taakan ja minä olisin saanut sen ulkona olevan hyvän ja onnellisen sään itseeni. Siellä satoi jotain, pari muutakin tuli takiani havainnoimaan samaa. Rakeita siellä satoi, ja siinä raesateessa näin jotain omaa. Se oli varmasti se pääni sisältö, jonka olin tietämättäni vaihtanut luonnon kanssa. Hymyni kasvoi, se kasvoi vaan suunnattomasti. Kukaan ei ymmärrä, eikä se haittaa, minulla on nyt se olo, jonka sain juuri ja olen itse sen herra. Hetken katson niitä onnettomia tai onnellisia, jotka juoksevat taivaan alta pois. Kiskon häntä mukaani, ehkä se tuntematon innostuneisuuteni oli se, joka sai hänet kieltäytymään. Se ei minua silti haitannut, juoksin portaat alas kevyesti. Oven avattuani tunsin sen voiman, se oli mieletön. Sukat kastuivat, otin ne pois ja käteeni. Rakeet koristeli hiuksia ja maata. Oli lämmin, kaikki tuntui hyvältä ja sain voimaa, luonnon aivan mieletöntä voimaa. Joku nainen keltaisessa sadetakissa ei varmaan ymmärtänyt sitä voiman määrää, hän oli käyttänyt voimansa oikeasti hienon pyöränsä taluttamiseen. Naisen kadottua päästäni ja kun se ihana hetki alkoi ilmoitella hiipumisestaan, laitoin kosteat sukat jalkaani ja menin takaisin sinne, mistä olin rakeet nähnyt. Se alkoi vaihtua vedeksi. Nyt se ei ollut kevätsade, se oli sen minun tuskani jälkikyyneleet. Se vain tasoitti sään vaihtumista siitä energiapuuskasta normaaliin. Silti se näytti aika hyvältä. Pari poikaa lähti kävelemään katoksen alta pois, se alkoi tosiaan laantua. Ehkä se sade olikin jokin vaihtokaupan takaisinpalautusvaihe, koska ikkunalta muutaman askeleen otettuani aloin tuntea taas sitä samaa vanhaa, minkä olin hetki sitten vaihtanut luonnon kanssa. Ei se haitannut, se oli minun hetki.